Pikkuneiti kuuntelee Villilää äänikirjana varmaan sadatta kertaa. Pitäisikö jo huolestua? Mutta hyvä hetki kirjoittaa: ulkona sataa, kissa nukkuu märkänä korissaan, mies torkkuu sohvalla. En olekaan pitkään aikaan ehtinyt uuden kokoelmani kimppuun. Lastenrunoaihioita on kasassa kolmisenkymmentä, mutta kovasti niissä on vielä töitä. Ja vähän enemmän pitäisi olla karsimavaraa. Kaiken lisäksi päässäni kummittelee nuortenromaanin aihio. Mutta sellaiseen suururakkaan ei mitenkään olisi aikaa. Kirjastoseuran kirjoitukset, kotityöt, eläinten ja lapsen hoitaminen, miehen hyvittely, puhumattakaan tulevasta työstä ja sen jo etukäteen aiheuttamasta stressistä... Ei, romaanin kirjoittaminen ei tähän elämänvaiheeseen missään tapauksessa sovi. Ja silti minulla on tunne, että olen sen jollekin velkaa. Kenelle? Sille nuorelle tytöllekö, joka selvisi hengissä, rakasti tarinoita ja heittäytyi larpatessaan innolla erilaisiin rooleihin?
Iloksenne tässä myös kuva lelukaupan ikkunasta Malmöstä. Täälläkö ne häät vietettiin?

962299.jpg