Minulla on taipumusta innoissani haukata liian isoja paloja. Yllättävän usein sitä kuitenkin kasvaa tehtävän tasolle, vaikka lähtökohta olisi heikko. Ei aina.
Lähdin eilen Iita-koiran kanssa kahdestaan rauhalliselle lenkille - lakeuden taivas vyörytti valkokankaalle draamaa, viluisten, kynnettyjen peltojen yllä lepattivat mustat linnut, Vaasasta tuli juna kuin vikkelä toukka laakean lautasen poikki... Kävelin reippaasti jokivartta tavoitteena ylittää joki vanhaa riippusiltaa pitkin ja palata joen toista puolta takaisin. Tunti kului, eikä siltaa näkynyt. Olen aikaisemmin kiertänyt lenkin vain polkupyörällä ja se on tuntunut lyhyeltä. Nyt alkoi hiertää jalkapohjassa, sukassa oli reikä. Erään talon pihasta juoksi, iso, musta dobermanni Iitaa tervehtimään. Iita ei ilahtunut. Taivas alkoi pimetä. Onneksi tunnustin ajoissa tappioni. Ei, en suinkaan kääntynyt takaisin, ehdin riippusillalle ja vähän matkaa kotiin päinkin, ennen kuin mieheni Toyota poimi vastahakoisen koiran ja väsyneen emännän kyytiin. Hävettää tunnustaa - ja eilen oli vielä autoton lauantai... Mutta jos sukassa ei olisi ollut reikää... 

Kirjavinkki: Hannu Hirvonen; Karvat ja kaikki - suositeltavaa luettavaa noin 13-100 vuotiaille. Suuria teemoja rock, rakkaus ja kuolema, ja kaikki autenttisesti itsensä Koiran kertomana. Hirvonen ei ole kirjassaan haukannut liian isoa palaa vaan kaiken, mikä on juuri sopivasti.