Nyt minä sitten olen kaksinkertainen täti: kirjaston täti ja erään pienen poikavauvan täti. Kyllä oli jännittävää istua kirjaston tiskissä palvelemassa asiakkaita ja järjestelemässä kaikenlaisia kokouksia, kun jännitti koko ajan, että meneeköhän siellä sairaalassa kaikki hyvin.
Pikkuveljen sain jo puhelimella kiinni, kun se ajeli kotiin laitokselta. Oli vähän hämmentynyt, mutta selvästi ylpeä pikkuveikasta. Veliraukalla ei vielä ole aavistustakaan tulevan katastrofin laajuudesta. En raaskinut kertoa, että KAIKKI muuttuu. Nyt loppuu kahden aikuisen iloinen, vapaa elämä ja alkaa arki sinappikoneen, yöherätysten, puklavaatteiden ja kasvukäyrien kanssa. Ensimmäinen vuosi menee shokissa, ja sitten unohtaa autuaasti, millaista oli ennen - eikä usko enää tulevansa toimeen ilman vauvaa. 
Okei, vähän liioittelen. Oikeasti odotan innolla, että saan pitää sylissä pientä nyyttiä ja tuijottaa sen viisaisiin silmiin ja laskea sen kaikki pikkuruiset varpaat ja haistella sen vauvantuoksua...