Keltaisessa talossa on tilastojen mukaan ollut tosi mukavasti kävijöitä. Kommentteja ei ole tullut kovin paljon, mutta eivätpä kirjoitukseni ole kovin provosoivia tai keskustelevia olleetkaan.
Syksy on työasioiden osalta ollut tosi tiukkatahtinen. Toivon joidenkin asioiden helpottavan vuoden vaihteen työpaikan vaihdoksen jälkeen, mutta uusia kiireitä on varmasti entisten tilalla. Kirja-arvostelujen, Kirjastolehden juttujen ja muiden artikkeleiden lisäksi minulla on tekeillä kolmas runokokoelma, toinenhan ilmestyy helmikuun lopussa. Lisäksi olen aloitellut isompaa kirjoitusurakkaa, jonka valmistuminen ja onnistuminen ovat vielä hämärän tulevaisuuden peitossa.
Nyt on siis pakko priorisoida ja tämä blogin kirjoittaminen saa ainakin joksikin aikaa jäädä. Toivotan lukijoille lämmintä joulua ja onnellista uutta vuotta!
Mervi
PS.
Huomenna pääsemme katsomaan Mila-vauvaa, josta aiemmin kirjoitin täällä blogissa. Mila pääsi noin kuukauden vanhana kotiinsa ja kaikki näyttää hyvältä nyt.

Pikkuneidillä on vielä pari päivää eskaria ja minulla viikko niinsanottua lomaa. Huomenna tosin menen töihin, on parikin kokousta päällekäin, joissa pitäisi olla. Työsähköpostit olen toki jo lukenut tänäkin aamuna. Välipäiviksi pitäisi tehdä muistilistaa, mitä kaikkea töissä pitää ehtiä hoitamaan, ennen kuin suljen työhuoneen oven lopullisesti. Alan pikkuhiljaa ymmärtää niitä ihmisiä, jotka heti ensimmäisenä lomapäivänä karistavat kotimaan pölyt jaloistaan ja suuntaavat auringon, hyvän ruoan, eksoottisen luonnon tai halvan hintatason perässä kuka minnekin.
Minulta on Pariisi vielä näkemättä, sinne olen salaa suunnitellut kevääksi matkaa, mutta haaveelle luultavasti käy niin kuin minun monille muillekin lomamatkasuunnitelmilleni - ei ole aikaa eikä rahaa. Viime kesänä matkailimme kuitenkin Lapissa ja Norjassa ja sain nähdä Jäämeren. Se oli hieno elämys, myös tyttärelle, joka piirsi siitä eskarissa syksyllä ison maalauksen.
Tällä hetkellä olen lukemassa Juurikkalan Aada ja pimeyden lapset -lastenromaania. Kaija Juurikkalan elokuvat ovat hyviä, mutta olen hivenen pettynyt kirjaan. Siinä käytetty näkökulmatekniikka ei mielestäni oikein toimi, eikä kokonaisuus pysy kasassa. Ihan kuin yhteen kirjaan olisi sullottu liikaa tavaraa - kuolleita lapsia, adhd, vanha kartano, hautausmaa, kiviterapiaa, kaikki eri näkökulmat, kuolematon pääpahis, toinen maailma...

 

Laura Lähteenmäki sai kuin saikin Marenkikeijustaan palkinnon, nimittäin Arvid Lydecken -palkinnon. Topelius-palkinnon tänä vuonna pokkasi Timo Parvela. En ole "Tuliterään" vielä tutustunutkaan, lisään sen sinne loputtomaan "pitää lukea" -listaan. Harmi, että nämä muut palkinnot jäävät Finlandia-juniorin varjoon, ja oikeastaan nämä ehdokkaat saisivat kaikki olla enemmän esillä, samoin kuin tietysti koko lastenkirjallisuus...
Tällä hetkellä yöpöydällä retkottaa Kirjailijan työmaat -kirja. Aloitin tietysti Hannele Huovin kertomuksella siitä, millaista on olla nimenomaan lastenkirjailija. Surullista, että arvostus on vieläkin pohjamudissa eikä tekijöitä pidetä oikeina kirjailijoina lainkaan. Monta lasten- ja nuortenkirjaa julkaissutta kirjailijaa pidetään usein esikoiskirjailijana, kun tämä "vihdoin" julkaisee aikuistenkirjan. Lapset ovat liian pieniä ihmisiä, toteaa Huovi.

Finlandia Junior -ehdokkaisiin tutustuminen jatkui osaltani Maria Vuorion Orava ja pääskynen -kirjan lukemisella. Totesin jälleen pitäväni kovasti Vuorion rauhallisesta kerronnasta ja eläinsatuja uudistavasta otteesta. Yksityiskohdat on mietitty ja sadun maailma on eheä, mutta selvästi moderni. Orava vierailee kaupungissakin, siilin vaimo on jäänyt auton alle ja kettu työskentelee radiotoimittajana.
Kirjan juonessa on tuttuja piirteitä esimerkiksi Peukaloliisa- sadusta, josta tyttö hoivaa talven kohmettamaa pääskystä. Vuoriolla pääskystä hoitaa orava. Kaksi erilaista eläintä tukevat ja hoitavat toisiaan kylmän talven yli, rakastuvatkin. Kesä tuo kuitenkin tullessaan molemmille omaan lajiin kuuluvat kumppanit. Silti orava odottaa jälleen uutta kevättä, jotta saisi nähdä oman pääskysensä. Vieraaseen ja outoon tutustuminen on rikastuttanut oravan elämää ja laventanut maailmankuvaa - mutta helppoa tutustuminen ja hyväksyminen ei ole ollut.

Tänään leivoimme pikkuneidin kanssa pipareita. Puolen kilon taikinasta tuli vain kaksi kokonaista ja yksi puolikas pellillinen. Ehkä leivomme niitä vielä toisenkin kerran ennen joulua. Tasangon piparitaikina on muuten kaikkein parasta - jos ei ole käytettävissä jonkun ihan itse tekemää siis.

Pullmanin Universumien tomu -trilogian ensimmäinen osa on taipunut nyt myös leffaksi. Ensi-illassa Seinäjoella oli vain kourallinen teinejä sekä pikkujoulujaan juhliva kirjastontätilauma. Pelkäsin ennakkoon pettyväni pahasti, onhan Universumien tomu ehdottomasti genrensä huippusarja. Monitasoisena sekä moraaliltaan haastavana fantasiasarjana se nousee ilman muuta samaan kastiin LeGuinin Maameri-kirjojen kanssa. Elokuva ei onneksi ollut huono, mutta ei tietenkään onnistunut tavoittamaan kaikkia kirjan nyansseja ja tasoja. Toivon kuitenkin, että leffa tulee sen verran suosituksi, että se aiheuttaa kiinnostusta itse kirjasarjaa kohtaan. Pottereiden suosioon Pullman ei koskaan päässe, sillä asetelma on monimutkaisempi, sankariin ei ehkä ole yhtä helppo samastua eikä huumoriakaan ole samassa mitassa kuin Pottereissa.
Ystäväni flunssa ei suostu jättämään minua, muuttaa vain muotoaan päivien kuluessa. Rasittavaa.